Näin tehtiin Minun aarteeni -näyttely
Tiedättekö miten pitkään museonäyttelyn tekeminen kestää ja miten näyttelyt toteutetaan? Haetaan esineet museon kokoelmista, ehkä lainataan jotain esineitä ja kirjoitetaan näyttelytekstit, helppo ja nopea homma. Ei tainnut kukaan meistä opiskelijoista arvata, miten pitkä matka meillä on edessämme, kun tapasimme 14. päivä tammikuuta Oulun yliopistolla. Tuolloin museotutkija Eija Konttijärvi ja museolehtori Arja Keskitalo esittelivät ideaansa tehdä museonäyttely, johon oululaiset voisivat lainata omia rakkaimpia aarteitaan. Tuon tapaamisen jälkeen on tapahtunut paljon. Tammi-helmikuussa tutustuimme museonäyttelyn tekoon teoriassa, jonka jälkeen alkoi käytännön työ, kun aloimme etsimään aarteiden lainaajia.
Alkuun jännitimme, että mitä jos kukaan ei ilmoittaudu mukaan ja esineitä tulee liian vähän. Innokkaita lainaajia otti kuitenkin yhteyttä pitkin kevättä ja lopulta melkein sata lainaajaa ilmoittautui mukaan. Aarteita oli laidasta laitaan, niistä erikoisimpia esineitä olivat mm. hieromakone ja kalakaara. Kumpikaan esine ei ollut ryhmäläisille tuttu ja niiden kohdalla piti googlettaa, mistä oikein on kyse. Hieromakoneesta selvisi, että laitteella annetaan sähköä ja se saattaisi liittyä historialliseen hoito- ja terapiamuotoon, ”faradisaatioon”, jossa pienen sähkövirran avulla stimuloidaan lihaksia tai hermojärjestelmää. Kalakaara puolestaan on puinen astia, missä on kuljetettu eväitä.
Lapsuuden aarteita ilmoitettiin myös mukaan paljon. Näyttelyssä on lapsuusajan rakkaimpia vaatteita, kenkiä sekä leluja, joista osa on itse tehtyjä. Lapsuuden ohella itse tekeminen nousikin yhdeksi näyttelyn teemaksi. Näyttelystä löytyy monia käsityötaidonnäyteitä, kuten blogissa aiemmin esitelty Oulu-ryijy, sekä useampikin itse tehty nukke. Myös sota-aika näkyi ilmoitetuissa aarteissa, sillä mukana on monia puhdetöinä tehtyjä esineitä ja kunniakirja rukiin viljelystä. Sodan jälkeen kaikenlaisista tarvikkeista oli pulaa ja vähäinenkin hyödynnettiin tarkoin. Pula-ajasta kertovana aarteena on mukana esimerkiksi silla-langasta tehty mekko, joka oli eräänlaista puuvillalangan korviketta. Mukana on myös äidin lapselleen joululahjaksi askartelema kuvakirja, missä vihko on täytetty erilaisilla kuvastoista ja joulupapereista leikellyillä kuvilla. Suuri aarre sekin ja muisto ajoista, jolloin nykyisenkaltaisesta yltäkylläisyydestä ei ollut tietoakaan.
Projektin yksi suurimmista anneista olikin erilaisten tarinoiden ja muistojen kerääminen. Kun tarinat oli saatu kesän aikana kerättyä, oli aika siirtyä suunnittelemaan näyttelytekstejä. Olimme saaneet tekstit tehtyä, kun syyskuun puolivälissä ryhmämme sai tiedon, että näyttelytila vaihtuu alakerran vaihtuvien näyttelyiden tilasta kolmannen kerroksen Paulaharjun saliin. Huomattavasti pienempi tila aiheutti muutoksia niin näyttelyteksteihin kuin muihinkin suunnitelmiin. Yhdistimme eri teemoja samoihin seinäteksteihin ja aloimme miettiä, että miten kaikki aarteet saadaan esille pienempiin tiloihin.
Kävimme muutaman kerran tutustumassa uuteen tilaan ja vitriinivaihtoehtoihin. Varsinainen näyttelyn pystytys alkoi 14.10. ja töitä tehtiin intensiivisesti maanantaista torstaihin. Aika tavalla jouduimme esineitä pyörittämään, että kaikille löytyi sopiva paikka. Muutaman kerran pohdimme, mitä jos kaikki ei mahdukaan, mutta tarpeeksi kauan kun porukalla siirtelimme tavaroita vitriinistä toiseen, löysi jokainen esine oman paikkansa. Keskiviikkona kaikki esineet olivat viimein omalla paikallaan ja torstaina aamulla tehtiin vielä viimeiset silaukset ja näyttely oli valmis esiteltäväksi lehdistölle, jonka jälkeen jatkui vielä käsiohjelman viimeistely.
Näyttelyn avajaisia vietettiin torstaina 17. lokakuuta. Olimme kutsuneet paikalle aarteiden lainaajat ja heitä olikin paikalla varsin mukavasti. Oulun kulttuurijohtaja Samu Forsblom avasi näyttelyn ja näyttelytyöryhmään kuulunut Mirja Mustapirtti esitti isänsä vanhalla kitaralla omatekemänsä kappaleen Matlock. Sekä laulu että kitara ovat Mirjan aarteita, kuten teemaan sopii. Yliopistonlehtori Janne Ikäheimo esitti vielä yliopiston tervehdyksen avajaisissa.
Oli todella mahtavaa nähdä valmis näyttely ja nostaa malja sen kunniaksi. Moni kiitteli, että hieno näyttely – pitkät päivät ja valtava työmäärä eivät siis menneet hukkaan. Ryhmältämme meni noin yhdeksän kuukautta näyttelyn toteuttamiseen. Toki koko ajan töitä ei tehty yhtä aktiivisesti, mutta mistään viikon
pikakurssista ei tosiaankaan ollut kyse. Opimme varmasti enemmän museonäyttelyn tekemisestä näin kuin vain kirjoja lukemalla.
Haluammekin nyt kiittää projektiryhmän puolesta Pohjois-Pohjanmaan museota ja Oulun yliopistoa tästä mahdollisuudesta kokeilla museotyötä käytännössä. Suurin kiitos kuului kuitenkin aarteiden lainaajille, sillä ilman heitä koko näyttelyä ei olisi saatu kasaan. Kiitos, että jaoitte aarteenne ja tarinanne paitsi meille ryhmäläisille, myös suuremmalle yleisölle.
Minun aarteeni -blogi hiljenee tältä erää, mutta itse näyttely on nähtävillä 5.1.2020 saakka, käykäähän tutustumassa aarteisiin ja tarinoihin niiden takana.
Projektipäälliköt Essi ja Maija